torstai 3. syyskuuta 2009

Meidän aikamme Jumalan käsissä

Tänä syksynä (2009) tulee kuluneeksi 20 vuotta Berliinin Muurin murtumisesta. Tapahtuma symbolisoi Länsi- ja Itä-Euroopan kansoja erottaneen rautaesiripun jäämistä historiaan.

Allekirjoittanut seurasi yhdessä muun maailman kanssa hämmästyneenä silloisia tapahtumia. Olin saman vuoden kesäkuussa vierailemassa Berliinissä ja samaan aikaan kaupungissa oli 151 421 muutakin pääasiassa nuorta vierailijaa. Silloin nimittäin kaupungissa järjestettiin Saksan Evankeliset Kirkkopäivät (joka toinen vuosi jossainpäin Saksaa järjestettävät hengelliset päivät, jotka evl.fi-sivuston mukaan ovat olleet myös mallina Suomen Kirkkopäiville).

Tarkoitus ei ollut hellarin mennä Kirkkopäiville, eikä Berliiniinkään tuolloin.

Tilanne oli sellainen, että olin lentänyt talvenvietosta Las Palmasista Espanjan mantereenpuolelle ja junaillut sieltä Ranskaan. Sittemmin liftailin Saksan läpi (nopein, halvin ja ajoittain hauskinkin tapa matkustaa maassa) kohti Ruotsi-Suomea. Tavoitteena oli Hampuri, jossa usein viivyin muutamia päiviä tai viikkoja.

Etelä-Saksassa sattui niin, että eräs kyydinantaja kitarani nähtyään ilmoitti itse soittavansa bassokitaraa, ja pastori sanoi olevansa ammatiltaan. Mielenkiintoista sinänsä, mutta merkillistä oli että hänen jälkeensä kyydin tarjosi mies papinpuvussa. En malttanut olla kysymättä: "Soitatko muuten bassoa?" Kun mies tunnusti asian, ymmärsin asioissa alkavan tuntua johdatuksen sivumakua. Keskustelumme kuluessa kävi ilmi, että hän oli samassa tilanteessa kuin Paavo Ruotsalainen aikoinaan seppä Högmannin luona. Kertoi olevansa matkalla Berliiniin, Evankelisille Kirkkopäiville, jonne olisi kyydin kernaasti tarjonnut, vaan kun minä sinne Hampuriin... Eroajaiskohdassa vielä istuimme autossa pitkään ja keskustelimme Jeesuksen sisäisestä tuntemisesta.

Nousin sitten autosta huoltoasemalla, jossa oli muutakin nuorta liftariporukkaa ja vähän pelästyin, mutta kyseltyäni minne ovat menossa, vastaus oli kaikilla sama: "Berliiniin." Syykin selvisi, kun kertoivat saavansa kuolusta vapaata Kirkkopäiville mennessään. Innostuin kyselemään autoilijoilta kyytiä, mutta Hampuriin menijää ei tuntunut löytyvän. Aina kun vastaus oli: "Nach Berlin", huutelin toisille, että täällä olisi berliininkyyti. Viimein olin asemalla yksin. Mutta tulihan se hampurilainenkin viimein.

Hampuriin päästyäni kaupunki vaikutti epätavallisen hiljaiselta ja vaisulta. Suorastaan autioituneelta. Ihmeteltyäni hetken syntyi päätös: "Lähdenpä Berliiniin."

Koko Länsi-Berliinin keskusta oli täynnä nuorisoa ja ilmapiiri oli iloinen ja innostunut. Siitä ei ole havaintoa tai muistikuvaa, mitä Päivillä puhuttiin tai esimerkiksi rukoiltiinko Muurin murtumista (todennäköisesti rukoiltiin, kun jaetussa kaupungissa kokoonnuttiin), mutta oivalsin myöhemmin, että tuskin se sattuma oli, että Muuri murtui muutamia kuukausia sen jälkeen, kun Berliinissä kokoontui satatuhantinen kristittyjen joukko Kirkkopäivillä, jonka teemana oli: "Meidän aikamme -Jumalan käsissä." Muurin itäpuolella tapahtunut kirkkojen toiminta tunnustettiin, yleisessä tiedonvälityksessäkin, vaikuttaneen suuresti DDR:n vapautumiseen.

Kuten silloinen NL:N 70-vuotisen ateistisen järjestelmän romahtaminen oli Jumalan käsissä, on tämä nykyinen meidän aikammekin edelleen Jumalan käsissä.